Viirupöllö

Viirupöllö on pohjoisen havumetsävyöhykkeen laji, jonka levinneisyysalue ulottuu Norjasta Japaniin. Tärkein pesimisalueen pohjoisrajaa määräävistä tekijöistä on ravinnon saatavuus talvella, sillä viirupöllö ei ole sopeutunut sukeltamaan myyriä syvästä hangesta eikä vaeltamaan ravintopulan ajaksi pois pesimisalueeltaan

Viirupöllön pesäpaikka on perinteisesti ollut savupiippukelo jylhän ikikuusikon ja risuisen rämeen rajamaastossa. Nykymetsissämme niin viirupöllön pökkelöt kuin ikikuusikot ovat harvinaisuuksia, mutta viirupöllö sen sijaan on paikoin jopa yleinen. Kelopuiden ja pökkelöiden puuttuessa viirupöllö voi pesiä myös vanhassa haukanpesässä.

Pesimisaikaisesta ravinnosta suurin osa on pikkunisäkkäitä, ja pesinnän aloittaminen ja pesyekoko määräytyvät täysin saatavilla olevan pikkunisäkäsravinnon mukaan. Viirupöllö on paikkalintu eikä vaella myyrien katovuosinakaan, vaan luopuu tällöin pesinnästä kokonaan. Vuosien väliset erot pesinnän aloittajien määrissä voivat olla kymmenkertaiset. Etenkin naaras voi hyökätä pesää ja maastossa liikkuvia poikasia liian lähelle tullutta mahdollista uhkaajaa vastaan hyvinkin aggressiivisesti.

Suojelu

Viirupöllö on sekä Suomessa että maailmanlaajuisesti luokiteltu elinvoimaiseksi lajiksi. Viirupöllöreviireille ripustettiin Suomessa 1950-luvun lopulla isoja pönttöjä, jonka myötä on selvinnyt, että laji ei ole vaatelias pesimisympäristönsä suhteen. Sille kelpaavat niin ikikuusikot, kaskikoivikot, hakkuuraiskioiden säästöpuut kuin maalaistalojen pihapiiritkin, jos vain sopiva pesäpaikka on tarjolla. Suomessa olosuhteet ovat olleet viirupöllölle hyvät, niin ravinnon ja pesäpaikkojen tarjonnan kuin kilpailijoiden ja saalistajien puuttumisen vuoksi. Tiheimmillään kanta on vanhimmalla pöntötysalueella Kanta-Hämeessä.

Korkeasaaressa

Korkeasaaren viirupöllö asuu keskisaaressa hiiripöllöjen vieressä. Se on syntynyt vuonna 1998 Tallinnan eläintarhassa. Korkeasaaressa on ollut myös viirupöllöjen onnistuneita pesintöjä.