Kurre ja syksyn sato

kurre

Kurre ja syksyn sato

Lähde Kurre-oravan kanssa Korkeasaareen seuraamaan eläinten syyspuuhia! Tarina johdattaa Kurren jäljissä syksyiselle kierrokselle ympäri eläintarhan. Reitti on merkitty tarinaan karttanumeroin. Selaa tarinaa mobiililaitteella tai pyydä tarina lipunmyynnistä eläintarhaan saapuessasi.

Amazonia ja pampa-aguti nro. 13

Syyspäivät olivat alkaneet viilentyä ja puiden lehdet olivat jo kellastuneet. Kurre-orava oli vierailulla lämpimässä Amazonia-talossa, jossa oli tänäänkin touhukas päivä menossa. Papukaijoilla oli paljon asiaa, sammakot vaanivat pieniä kärpäsiä, jokikilpikonnat kelluivat vedessä ja apinat sukivat turkkejaan.

Pampa-agutit rouskuttivat ruokakupillaan ja Kurre liittyi seuraan. Eteläamerikkalaisia jyrsijäserkkuja oli aina mukavaa käydä tervehtimässä. Tänään keskustelu pyöri pähkinöiden ympärillä ja siinä, kannattaako näitä herkkupaloja piilotella. Oli nimittäin käynyt niin, että aika moni kätketyistä parapähkinöistä oli jäänyt löytymättä, kun hajamielinen jemmaaja ei ollut muistanut etsiä oikeasta paikasta.

”Parasta olisi vain syödä kaikki pois kerralla! Vatsassa pähkinät ovat hyvässä tallessa”, päätti yksi aguteista. Kaikki nyökyttelivät, kunnes joku aguteista vinkaisi: ”Entä jos maha on täynnä?” Taas kaikki nyökyttelivät. ”Silloin on kaivettava pähkinä maahan”, toinen aguti totesi ja muisteli: ”Olen kuullut, että joskus niistä kasvaa uusi pähkinäpuu, joka tekee paljon uusia pähkinöitä.” Kaikki agutit ja myös Kurre vingahtivat ilosta. Kokonainen pähkinäpuu täynnä pähkinöitä, se vasta olisi komea näky!

Kurre jätti agutit piilottelemaan innokkaasti pähkinöitä ja päätti käydä keräämässä puistosta muutaman tammenterhon, jotka syksy oli kypsyttänyt juuri sopivan syötäviksi.

Alppimurmeli nro. 38

”Mitä orava puuhaa?” Murmeliveljekset vilkaisivat toisiaan ja tuijottivat sitten Kurrea, jonka posket pullistelivat tammenterhoista niin, ettei se saanut sanaa suustaan. Yksi tammenterho vain tipahti suusta ulos. ”Se kerää tammenterhoja”, toinen murmeleista hihkaisi. ”Onko meillä niitä jo varastossa?” ”Varastotunnelissa kolme on muutama tammenterho”, ilmoitti toinen.

Kurre pudotti terhot maahan, koska se halusi tietää lisää varastotunnelista: ”Onko teillä ihan oma ruokavarasto?” Murmelit nyökkäsivät yhtä aikaa: ”Varastotunneleita löytyy, itse maahan kaivettuja, itse täytettyjä, kohta talvi saa tulla!” Kurre katsoi murmeleita ihailevasti: ”Syöttekö sieltä herkkuja koko talven?” ”Ei”, vinkaisi toinen murmeli, ”me tarkkailemme säätä ja vetäydymme tunneleihin talvilevolle, kun keli muuttuu ikäväksi ja päivät pimeiksi. Nukumme maan alla ihan hiljaa koko talven yli kylki kyljessä, silloin ei ruokaakaan kulu. Vasta keväällä, kun alamme heräillä, ruokaa tarvitaan.” ”Silloin onkin kiljuva nälkä!” kiljaisi toinen murmeli ja nosti kuononsa kohti tuulenpuuskaa: ”Tuuli on kääntynyt, sää on viilenemässä, parasta viimeistellä varastot.”

Kurre jätti tammenterhot murmeleille, jotka katosivat maan alle varastoimaan niitä, ja lähti loikkimaan mäkeä ylös. Oravankin oli nyt aika kerätä omat talvivarastot ja Kurre oli päättänyt aloittaa männynkävyistä, sillä niitä kasvoi tällä saarella paljo

Metsäpeura nro. 4

”Naks-naks, naks-naks”, kuului metsäpeuran sorkista, kun se kiipesi kalliota ylös ja hamusi turvallaan maassa lojuvia käpyjä. Tai siltä Kurresta ainakin näytti, ja siksi se kysyi: ”Hyvää päivää, peurarouva, ovatko kävyt maukkaita?” Sarvipää nosti lempeän katseensa Kurreen ja pudisti päätään: ”Maistelen tässä jäkälää. Kävyistä en niin välitä.” Peuran viereen kirmasi vasa ja ne tervehtivät toisiaan. Kurre uteli: ”Keräättekö te jäkälää talveksi talteen?” Peura pudisti taas päätään: ”Ei meidän tarvitse, me liikumme sinne, missä jäkälää kasvaa lisää. Jäkälä tuoksuu hyvältä, haistamme sen lumen alta ja kaivamme esiin sorkillamme. Minä opetan pikkuista ensimmäisen talven yli.” Kurre kumartui haistamaan jäkälää, ja veti ilmaa sieraimiinsa oikein kunnolla. Jäkälä tuoksui vähän sieniltä, mutta ei ollenkaan niin hyvältä kuin vaikka kukat ja omenat. ”Ehkä minä jatkan nyt käpyjen etsintää, ne tuoksuvat minun nenääni kaikista herkullisimmalta”, tokaisi Kurre ja vilkutti peuroille ennen kuin kipaisi ylös mäntyyn.

Ahma nro. 7

Männyt olivat aivan täynnä käpyjä, iloitsi Kurre, kun se vilisti puusta toiseen kohti rantaa. Komeita, pulleita käpyjä, täynnä maukkaita siemeniä. Kurre otti yhden, toisen, ja kolmannenkin, ja työnsi ne piiloon pieneen puunkoloon. Ja keräsi vielä muutaman lisää. Tästä voisi saada vaikka miten ison talvivaraston!

”Taidat olla oikea ahmatti”, kuului ääni puun juurelta. Kurre katsahti alas ja näki ahman, joka seurasi kiinnostuneena Kurren touhuja. ”Minä kerään käpyjä talveksi”, Kurre selitti. ”En mitenkään voi syödä niitä kaikkia yhdellä kertaa, joten pistän ne talteen varastoon.” ”Aah, minäkin pistän ylimääräisen ruuan talteen. Jos en jaksa syödä kaikkea, piilotan loput vaikka puunrungon sisään, ettei kukaan löydä. Tai talvella kaivan ne piiloon lumeen.” Kurre kurkisti puunkoloon ja mietti: ”Kaikki eivät aina löydä kätköjään, pitää olla hyvä muisti.” ”Niin”, myönsi ahma, ”tai sitten pitää seurata nenäänsä. Oikealla tuulella haistan ruuan saaren toiselta puolelta saakka!” Kurrea näin tarkka hajuaisti hämmästytti: ”Ohhoh, kylläpä haistat kävyt kaukaa!” Mutta ahma korjasi: ”En käpyjä vaan lihan ja raadot. Olen petoeläin niin kuin karhu, mutta en nuku talvea niin kuin karhu. On kovaa hommaa nuuskia ja pyydystää talvella riittävästi syötävää.”

Ahma jäi hölkkäilemään mäntyjen alle ja Kurre jatkoi matkaansa miettien, mahtoivatko nälkäiset ahmat syödä talvella oraviakin. Kävyt olivat sentään paljon maukkaampia. Kurrella oli niitä nyt pieni varasto puunkolossa.

Berberiapina nro. 10

Kurre kiipesi Apinalinnalle kurkistelemaan, löytyisikö jostain myös herkullisia kuusenkäpyjä. Kuusia ei näkynyt, mutta täällä asuvat apinat olivat metkaa väkeä. Joskus niitä huvitti leikkiä pihan kiipeilypuissa, mutta nyt lauma oli kokoontunut sisälle, jonne Kurre livahti avonaisesta luukusta.

”Joko olette poimineet banaanit puista?” Apinat kääntyvät katsomaan oravaa, ja Kurre mietti, mitä hassua nyt tuli sanottua. ”Kaikki aina luulevat, että täällä syödään vain banaania, mutta niissä on aivan liikaa sokeria”, murahti lauman johtaja, kaikista isoin tummanaamainen apina. ”Tänään maistelemme tuoreita pihlajanmarjoja, niitä kasvaa täällä syksyllä puissa – eikä mitään banaaneja!” Pienempi apina jatkoi: ”Aamulla söimme salaattia, retiisiä, siemeniä, kananmunia ja kaivoimme ötököitä purkeista, joihin niitä oli piiloteltu. Etsiminen on parasta!” Kurren täytyy myöntää, että etsiminen oli oikein hauskaa. Se maistoi yhden aika happaman pihlajanmarjan ja lähti sitten jatkamaan omia etsintöjään.

Apinalinnan lähellä pihlaja notkui marjoista ja niiden kimpussa oli parvi rastaita. Ne hyppelivät oksalta toiselle ja nokkivat marjoja huudellen välillä toisilleen. Rastaista suuri osa oli lähdössä talveksi lämpimämmille seuduille, mutta syksyinen luonto oli vielä niin täynnä ruokaa, ettei rastailla ollut mitään kiirettä lentää pois.

Kameli nro. 19

Kurre vilkutti pienille kuhertajagaselleille, jotka katsoivat arasti, kun orava loikki ohi. Tallin takana Kurre törmäsi isoon kameliin, joka jauhoi ruokaa suussaan ja leuat märehtivät hauskasti edestakaisin. Näky nauratti Kurrea.

”Sinullapa ei olekaan kolmea mahaa”, tokaisi kameli pureskellessaan. ”Jaksan syödä paljon enemmän ja voin jauhaa näitä kerran nielemiäni oksankuoria ja kovia ruohonkorsia suussa vielä uudestaan, että saan niistä kaiken irti.” Nyt Kurre näytti ällistyneeltä. Ja kameli jatkoi tyytyväisenä: ”Me kamelit jaksamme olla juomatta yli kuukauden, jos tiukka paikka tulee. Ja sitten kun saamme taas vettä, voimme juoda ammeellisen vettä yhdessä hujauksessa!”

Kurre tuijotti kamelia silmät suurina: ”Olettepa te kamelit ihmeellisiä!” ja kysyi vielä varmuuden vuoksi: ”Teettekö tekin talveksi ruokavarastoja?” Kameli jauhoi edelleen: ”Kyllä, niinkin voi sanoa. Keräämme ruokaa omiin kyttyröihimme. Kun syömme paljon, kyttyrät kasvavat ja ne ovat täynnä rasvaa.” Kurren pää oli ihan pyörällä. Se oli ihan varma, että kamelit olivat maailman ihmeellisimpiä otuksia. Ruokavarasto omassa selässä! Miksei oravillakin voisi olla?

Se lähti ajatuksissaan hyppelemään kohti Karhulinnaa ja huomasi matkalla, että villisiatkin pureskelivat tyytyväisinä tammenterhoja.

Karhu nro. 24

”Mitäs tänne kuuluu?” huhuili Kurre Karhulinnassa, mutta mitään vastausta ei kuulunut. Maassa oli kasa puolukoita, omenoita ja sieniä. Kurre nuuhkaisi kirpeitä marjoja ja hyppeli sitten kiveltä toiselle, kunnes löysi nukkuvan karhun kiven takaa.

”Halojaa!” huudahti Kurre. Karhu avasi laiskasti silmänsä ja huokasi: ”Oletko kuullut, ettei nukkuvaa karhua saa herättää?” ”Ai, anteeksi”, Kurre pahoitteli, ”olitko jo talviunilla?” ”Mörrrr”, haukotteli karhu. ”Menemme talviunille marraskuun alussa. Väsyttää, eikä ruokakaan enää maistu.” Kurrea tämä ihmetytti: ”Eikö teidän pitäisi nyt syödä ahkerasti, että jaksatte nukkua kevääseen asti?” Karhu kampesi itsensä ylös ja näytti oikein pullealta: ”Olemme syöneet ahkerasti koko loppukesän, olen saanut paljon painoa lisää! Kun talviuni lähestyy, kaikki alkaa hidastua, eikä vatsakaan enää jaksa sulattaa ruokaa.” Karhu alkoi tassutella rinnettä ylös talvipesän luukulle ja mutisi: ”Unipaikka on jo myllätty mukavaksi. Kun nukumme, luukku on kiinni ja meillä talvirauha. Taidanpa mennä nyt pikku nokosille, mörrrh.” Kurrea karhun hitaus hymyilytti: ”Hyviä unia, karhukaverit! Nähdään viimeistään maaliskuussa!” Vastaukseksi kuului vain unista tuhinaa.

Keltainen koivunlehti leijaili maahan Kurren viereen. Tuoksui ihan syksylle. Kurren pieni kuono tutisi, kun se mietti, miten ihmeellisiä syyspuuhia eri eläimillä oli ennen talven tuloa. Tästä kaikesta tuli Kurrelle aika kova nälkä. Se päätti ensin etsiä pari tammenterhoa välipalaksi ja koota sitten mahtavat ruokavarastot talven varalle.